Näytteilleasettajat, joiden perustaminen on tapahtunut 1900-luvulla, 1910-luvulla tai 1920-luvulla
Teosofinen Seura on Helsingin Kruununhaassa päämajaansa pitävä teosofinen yhdistys, joka kuuluu osastona Kansainväliseen Teosofiseen Seuraan sekä 1903 perustettuun Teosofisen Seuran Euroopan Liittoon (EFTS).
Totuuden etsijäin vapaa yhtymä, joka edistää veljeyttä ja pyrkii palvelemaan ihmiskuntaa.
Myös Kreivilän kurssikeskus Matkussa, joka on teosofinen keskus henkiseen virkistäytymiseen ja rentoutumiseen. 1900-luvun alun kartanossa on säilynyt lämmin ja henkevä tunnelma.
Teosofiseen liikkeeseen tukeutuva Ruusu-Risti perustettiin Helsingissä marraskuun 14. päivänä 1920. Pekka Ervastin perustaman järjestön nimi on suomennos saksalaisesta nimestä Rosen-Kreutz, joka viittaa historialliseen ruusuristiläisyyteen, erääseen länsimaisen okkultismin muotoon.
Järjestön tarkoitus selviää seuraavasta ohjelmasta:
Ruusu-Risti on totuudenetsijäin järjestö, jonka jäsenet tunnustaen kaikkien ihmisten veljeyden katsomatta rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin, osoittavat toisilleen mitä suurinta suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä sekä pitävät totuutta korkeampana kaikkia uskontoja.
Ruusu-Risti on vapaan ajattelun pyhäkkö, jonka jäsenet etsivät totuuden ydintä, salaista jumalviisautta, mikä piilee kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa sekä filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä.
Ruusu-Risti on renkaana ihmisten näkymättömässä veljeskunnassa ja sen jäsenet etsivät ikuiseen elämään vievää tietä, joka kasvattaa ja kehittää ihmisessä veljeyden henkeä.
Ruusu-risti on itsenäinen järjestö, ohjelmansa nojalla se kuuluu H.P. Blavatskyn vuonna 1875 alullepanemaan teosofiseen liikkeeseen.
Kirjallisuusseura tukee Ruusu-Ristin työtä kirjallisella alalla. Yhdistys julkaisee Ruusu-Risti -lehteä.
Osoite: Merimiehenkatu 31, 00150 Helsinki
Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan “maallismielinen”, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa; mutta se on myös yhtä yksipuolinen, jos se pitää maallista elämää surun ja murheen laaksona, vihaa sen viattomia iloja ja vaanii syntiä sen kauneimmissa tunteissa. Edellisessä tapauksessa se pyytää elämän ruusuja, mutta ei elämän okaita, jälkimmäisessä taas se ei tahdo nähdä muuta kuin kuolon ristiä kaikkialla.
Rosenkreutsilainen maailmankatsomus pyrkii yhdistämään kahta äärimmäisyyttä, liittää yhteen ristin ja ruusun, hakee kultaisen keskitien ilon ja surun rajoilta, nousee ilon ja surun yli siihen rauhaan, joka maailman voittaa. Rosenkreutsilaisyys on hengen renessanssia. Se ei kannata katolisen kirkon munkki-askeesia, mutta ei liioin maailmanihmisten materialismia. Se ei etsi iloa eikä pakene kärsimystä, mutta tervehtii molempia elämän luonnollisina antimina.
Esoteerisesti se tulkitsee ruusuristin vertauskuvaa näin: kun ihminen ottaa ristinsä (sekä ulkonaisen että sisäisen kohtalonsa) kantaakseen — ja kantaakseen nurkumatta, jopa ilomielin, silloin ristissä puhkeaa ruusu, rakkauden ruusu, joka tuo rauhan ja autuuden hänen elämäänsä. Ruusu on silloin muodostunut hänen sydänverestään. Ja veri on Kristuksen verta, joka on vuotanut hänen sydämestään, kun risti miekkana on pistetty siihen.
Pekka Ervast, Ruusu-Risti 1921
